Äiti soitti taas. Aivan hirvittävässä kännissä. Mietin ensin, että vastaanko ollenkaan, mutta päätin sitten vastata. VIRHE!!!! Ensimmäinen lause oli "sun täytyy lohduttaa mua"... Tälläisen tunnevammaisenko pitäisi muita lohduttaa??? Hyvä, jos itseäni pystyn lohduttamaan. Sanoin äidille, etten oikein kykene lohduttamaan ketään, mutta hän jankkasi, että "sun on pakko...". Ehdotin ammattiauttajan puheille menoa (sitähän se äiti tarvitsisi, pitkää terapiaa, jotta pääsisi 15 vuotta sitten tapahtuneesta avioerosta ylitse...), mistä äiti raivoistui.

En jaksanut kuunnella sitä möykkää ja öykkää. Yritin sanoa väliin, etten halua puhua hänn kanssaan silloin, kun promilleja on veressä noin paljon. Siitäkös suuttumus vain kasvoi.

Kerroin hänelle kohta sulkevani puhelimen. Äiti jäi huutamaan "älä sulje, älä sulje..."

Toisaalta tein oikein, mutta ylikiltti omatunto huutaa ja kovaa. Nyt jos jotain tapahtuu, en ikinä anna itselleni anteeksi.

MIksen pääse tästä syyllisyyden tunteesta ikinä irti?????? Kuulosti siltä kuin tällä kertaa puhuminen olisi ihan oikeasti tullut tarpeeseen. En vain pystynyt siihen. Olen itsekäs sika. Tiedän, tiedän!!!!! En ole itsekäs sika, mutta miksi sitten tunnen itseni sellaiseksi??? Nyt jos koskaan kaipaan kannustusta ja tukea kohtalotovereilta!