Meidän perheessä sananlasku "puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa"
on pitänyt paikkaansa liiankin hyvin. Sitä, mistä ei puhuta, ei ole
olemassakaan. Muiden vaikeuksia ja ongelmia ruodimme syvällisesti.
Omistamme emme hiiskahtaneetkaan.
Jos vaikeuksista ei puhu, ehkä ne katoavat?
Niinpä vaikka kotona tapahtui lähes mitä hyvänsä, siihen ei jälkikäteen
viitattu millään tavalla. Emme koskaan ole keskustelleet
kotitilanteesta veljieni kanssa miltenkään muuten kuin
puolihuolimattomin viittauksin. Emme puhuneet niistä illoista, jolloin
odotimme äitiä kotiin baarista. Emme niistä öistä, jolloin jatkot
baarin sulkemisajan jälkeen olivat meillä. Emme äidin vaihtuvista
alkoholistipoikaystävistä. Emme tyhjien pullojen tolkuttomista
määristä. Emme siitä, miten pelkäsimme äidin hankkivansa itselleen
potkut liiallisen juopottelun vuoksi. Emme siitä, miten joskus aamulla
ensimmäinen wc:ssä kävijä sai herättää sammuneen äidin pois vessasta.
Me emme puhuneet. Emmekä puhu vieläkään. Asiasta saatetaan mainita
hyvin pikaisessa sivulauseessa. Varsinaista keskustelua asiasta on
mahdotonta käydä. Aihe on yksinkertaisesti liian kipeä ja
henkilökohtainen ruodittavaksi edes muiden saman läpikäyneiden kanssa.
Onneksi on olemassa tämä blogi. Tajusin tänään, miten solmussa olen
tämä asian kanssa sisäisesti. Tarvitaan varmaan melkoinen määrä
postituksia, ennen kuin pääsen eteenpäin.
sunnuntai, 12. maaliskuu 2006
Kommentit