Meidän perheessä sananlasku "puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa" on pitänyt paikkaansa liiankin hyvin. Sitä, mistä ei puhuta, ei ole olemassakaan. Muiden vaikeuksia ja ongelmia ruodimme syvällisesti. Omistamme emme hiiskahtaneetkaan.

Jos vaikeuksista ei puhu, ehkä ne katoavat?

Niinpä vaikka kotona tapahtui lähes mitä hyvänsä, siihen ei jälkikäteen viitattu millään tavalla. Emme koskaan ole keskustelleet kotitilanteesta veljieni kanssa miltenkään muuten kuin puolihuolimattomin viittauksin. Emme puhuneet niistä illoista, jolloin odotimme äitiä kotiin baarista. Emme niistä öistä, jolloin jatkot baarin sulkemisajan jälkeen olivat meillä. Emme äidin vaihtuvista alkoholistipoikaystävistä. Emme tyhjien pullojen tolkuttomista määristä. Emme siitä, miten pelkäsimme äidin hankkivansa itselleen potkut liiallisen juopottelun vuoksi. Emme siitä, miten joskus aamulla ensimmäinen wc:ssä kävijä sai herättää sammuneen äidin pois vessasta.

Me emme puhuneet. Emmekä puhu vieläkään. Asiasta saatetaan mainita hyvin pikaisessa sivulauseessa. Varsinaista keskustelua asiasta on mahdotonta käydä. Aihe on yksinkertaisesti liian kipeä ja henkilökohtainen ruodittavaksi edes muiden saman läpikäyneiden kanssa. Onneksi on olemassa tämä blogi. Tajusin tänään, miten solmussa olen tämä asian kanssa sisäisesti. Tarvitaan varmaan melkoinen määrä postituksia, ennen kuin pääsen eteenpäin.