Olen itsenäinen. Olen menestynyt. Olen suosittu. Olen kansainvälinen. Olen nätti. Olen pidetty. Olen hauska. Olen aktiivinen. Osaan melkein mitä vaan.
Mitä helvettiä sitten oikein ruikutan?
Ruikuta sitän, ettei mikään riitä. Ihan sama, miten hyvin menestyn.
Itseäni en osaa silti arvostaa. Kiitos vaan äiti. Kiitos ihan oikeasti
monesta asiasta, mutta ironinen kiitos siitä, että sinun vuokseni
tunnen itseni vähäpätöiseksi ja epätärkeäksi. Eikä se johdu siitä,
ettet selvinpäin olisi kannustanut ja tukenut. Vaan siitä, että
kännipäissä osastit vielä paremmmin latistaa. Enkä minä osaa päästää
irti. Roikun sinussa ja sairaudessasi ja uhosta huolimatta palaan aina
tarkistamaan tilanteen. Koska sen minä osaan. Ylihuolehtia muista,
omista tarpeistani välittämättä. Olla jättämätä uppoavaa laivaa. Siihen
minä opin.
Ja siksi minä yhä kolmekymppisenä uskon, ettei minusta oikeastaan ole
mihinkään. Ja ettei minua kukaan voi rakastaa, kun olen näin huono.
Kukapa minua rakastaisi, ellen edes minä itse.
Ja siksi kirjoitan tätä blogia. En uskalla paljastaa läheisilleni
pelkojani ja tunteitani, mutta vuosien kuluessa olen huomannut, että ne
eivät katoa, eivät vaikka kuinka vaikenisin. Ehkä tästä
blogista saan rohkeutta puhua näistä kipeistä asioista muiden ja ehkä
peräti jopa asianosaisten kanssa. Ja jos en, ainakin olen saanut purkaa
mieltäni jollekin.
Sitä minä siis valitan.
perjantai, 10. maaliskuu 2006
Kommentit