Olen itsenäinen. Olen menestynyt. Olen suosittu. Olen kansainvälinen. Olen nätti. Olen pidetty. Olen hauska. Olen aktiivinen. Osaan melkein mitä vaan.

Mitä helvettiä sitten oikein ruikutan?

Ruikuta sitän, ettei mikään riitä. Ihan sama, miten hyvin menestyn. Itseäni en osaa silti arvostaa. Kiitos vaan äiti. Kiitos ihan oikeasti monesta asiasta, mutta ironinen kiitos siitä, että sinun vuokseni tunnen itseni vähäpätöiseksi ja epätärkeäksi. Eikä se johdu siitä, ettet selvinpäin olisi kannustanut ja tukenut. Vaan siitä, että kännipäissä osastit vielä paremmmin latistaa. Enkä minä osaa päästää irti. Roikun sinussa ja sairaudessasi ja uhosta huolimatta palaan aina tarkistamaan tilanteen. Koska sen minä osaan. Ylihuolehtia muista, omista tarpeistani välittämättä. Olla jättämätä uppoavaa laivaa. Siihen minä opin.

Ja siksi minä yhä kolmekymppisenä uskon, ettei minusta oikeastaan ole mihinkään. Ja ettei minua kukaan voi rakastaa, kun olen näin huono. Kukapa minua rakastaisi, ellen edes minä itse.

Ja siksi kirjoitan tätä blogia. En uskalla paljastaa läheisilleni pelkojani ja tunteitani, mutta vuosien kuluessa olen huomannut, että ne eivät katoa, eivät vaikka kuinka vaikenisin.  Ehkä  tästä blogista saan rohkeutta puhua näistä kipeistä asioista muiden ja ehkä peräti jopa asianosaisten kanssa. Ja jos en, ainakin olen saanut purkaa mieltäni jollekin.

Sitä minä siis valitan.