Inhoan itseäni siitä(kin) syystä, etten voi puhua puhelimessa äitini
kanssa ikinä ilman, että yrittäisin kuulostella sen äänestä, onko se
kännissä vai ei. Minusta on tullut hommassa huippuhyvä! Pystyn
pienimmästäkin sanavalinnasta, ylimääräisestä tauosta tai äänen sävystä
päättelemään, mikä on päivän kunto. Mitä kovemmaksi humala yltää, sitä
agressiivisemmaksi ääni muuttuu, sitä pidempiä taukoja puhelimen
toisessa päässä pidetään ja sitä vaihtelevammaksi äänen sävy. Sammallus
tai juttujen muuttuminen käsittämättömiksi tietää jo umpitunnelia,
sellaista, mistä pääsee yli vain sammumalla.
Pahinta on, jos itse satun soittamaan keskellä nousuhumalaa. Kun äitini
on päissään, alan helposti myös itse haastaa riitaa. En voi sille
mitään. Ärsyttää niin järkyttävissä määrin, etten voi pitää suutani
soukemmalla. Seurauksena on usein puhelurumba - lopetettuani puhelun
äiti soittaa riidelläkseen perään kerran, kaksi, viisi - niin kauan
kunnes sammutan puhelimen tai vastaan. Känniriitely on äitini
erikoisuus. Joskus toivoisin, että hänestä tulisi humalassa hiljainen
ja syrjäänvetäytyvä. Valitettavasti känni vie luonnetta päinvastaiseen
suuntaan - hillitömään agressioon.
Kaikkein pahinta ovat yöpuhelut. Keskellä yötä äiti soittaa itkeäkseen
omaa pahaa oloaan ja sitä, ettei pysty olemaan. Yöpuhelut suuntautuvat
vain ja ainoastaan minulle. Veljet saavat olla rauhassa. Muutenkin
puhelinterrori kohdistuu enemmän minuun kuin heihin. Nykyään suljenkin
puhelimeni aina yöksi enkä iltaisin välttämättä vastaa kun
kotinumerosta soitetaan.
Mitä helvettiä minä oikein välitän kännin asteesta? Miksi minun pitää
kuulostella sitä joka kerta, kun puhumme? Minä olen aikuinen - hän on
aikuinen. Miksen voisi jo antaa olla? Jos joku ehdoin tahdoin pilaa
elämänsä, pitääkö minun heittäytyä siihen samaan alamäkeen?
perjantai, 10. maaliskuu 2006
Kommentit