Inhoan itseäni siitä(kin) syystä, etten voi puhua puhelimessa äitini kanssa ikinä ilman, että yrittäisin kuulostella sen äänestä, onko se kännissä vai ei. Minusta on tullut hommassa huippuhyvä! Pystyn pienimmästäkin sanavalinnasta, ylimääräisestä tauosta tai äänen sävystä päättelemään, mikä on päivän kunto. Mitä kovemmaksi humala yltää, sitä agressiivisemmaksi ääni muuttuu, sitä pidempiä taukoja puhelimen toisessa päässä pidetään ja sitä vaihtelevammaksi äänen sävy. Sammallus tai juttujen muuttuminen käsittämättömiksi tietää jo umpitunnelia, sellaista, mistä pääsee yli vain sammumalla.

Pahinta on, jos itse satun soittamaan keskellä nousuhumalaa. Kun äitini on päissään, alan helposti myös itse haastaa riitaa. En voi sille mitään. Ärsyttää niin järkyttävissä määrin, etten voi pitää suutani soukemmalla. Seurauksena on usein puhelurumba - lopetettuani puhelun äiti soittaa riidelläkseen perään kerran, kaksi, viisi - niin kauan kunnes sammutan puhelimen tai vastaan. Känniriitely on äitini erikoisuus. Joskus toivoisin, että hänestä tulisi humalassa hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Valitettavasti känni vie luonnetta päinvastaiseen suuntaan - hillitömään agressioon.

Kaikkein pahinta ovat yöpuhelut. Keskellä yötä äiti soittaa itkeäkseen omaa pahaa oloaan ja sitä, ettei pysty olemaan. Yöpuhelut suuntautuvat vain ja ainoastaan minulle. Veljet saavat olla rauhassa. Muutenkin puhelinterrori kohdistuu enemmän minuun kuin heihin. Nykyään suljenkin puhelimeni aina yöksi enkä iltaisin välttämättä vastaa kun kotinumerosta soitetaan.

Mitä helvettiä minä oikein välitän kännin asteesta? Miksi minun pitää kuulostella sitä joka kerta, kun puhumme? Minä olen aikuinen - hän on aikuinen. Miksen voisi jo antaa olla? Jos joku ehdoin tahdoin pilaa elämänsä, pitääkö minun heittäytyä siihen samaan alamäkeen?