Ensimmäistä kertaa minusta tuntui siltä, että alkoholia kului äidilläni enemmän kuin normaalisti ehkä joskus vuonna 1990. Olimme silloin matkoilla ja jotenkin jäi sellianen fiilis, että äiti viihtyi turhankin hyvin baarin puolella sen jälkeen, kun lapset oli lähetty nukkumaan. Olin silloin 13, yläasteikäinen, ja vasta alkanut varsinaisesti ymmärtää alkoholin vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen. Muistan, että häpeilin äidin baarikekkulointia, mutta koska matkalla oli monia muitakin perheitä, missä jompi kumpi vanhemmista rentoutui lomalla lasin ääressä, en kuitenkaan ajatellut, että mitään ihan hirveää olisi tapaahtunut.

Seuraava muistikuva alkoholin liikakäytöstä liittyy seuraavaan matkaan vuotta myöhemmin. Sielläkin äiti olisi halunnut hengata baarissa enemmän kuin me lapset koimme tarpeelliseksi.

Jäikö putki siitä päälle? En muista. Muistan vain, että lukioon mennessäni tilanne oli jo karannut käsistä. Niihin vuosiin sijoittuu myös vanhempieni avioero, joka ei ainakaan helpottanut tilannetta yhtään. Äiti perusteli juomistaan sillä, että muuten pää hajoaisi, koska ero oli niin rankka. Kun juomaputki iski, kesti se ainakin joitakin viikkoja ja päättyi hirvittävään katumukseen ja ihanaan selvään jaksoon. Aika perinteinen kuvio siis. Perinteistä oli ehkä myö se, että vanhat kaverit, joita muutenkin tuli tavattua harvemmin (ja jotka olivat jääneet eron myötä jonnekin taustalle) jäivät kokonaan syrjään ja korvaantuivat uusilla ihanilla juopporemmiläisillä. Arvatkaa hävettikö kulkea kadulla äidin kanssa kun kulmakunnan juopot tervehtivät.

Siitä se lähti. Niin  perinteinen ja silti omalla kohdalla niin ainutlaatuinen  historia.