Olo on ollut niin tyyni sen toiseksi kauheimman muiston kertomisen jälkeen, että tulkoot nyt tämä kauheinkin.
En muista vuotta tai vuodenaikaa. Taisin olla vielä yläasteella.
Muistan vain sen yhden yön. Kello taisi olla jotakin neljän ja viiden
välillä, baarit olivat jo menneet kiinni. Äiti oli tullut baarista ja
tuonut mukanaan tapansa mukaan jonkun tyypin jatkoille, ehkä
romanttisessa mielessä. Tosin tyyppejä oli vain yksi, joskus niitä
saattoi olla viisikin. Keittiöstä kuului humalaista keskustelua,
ruuanlaiton ääniä, sellaista meteliä, jota vain humalaiset pitävät.
Kinastelun ääniä. Huutoa. Räsähdys. Sitten hiljaisuus.
Hetken päästä huoneeni ovi aukesi, sisään astui erittäin humalainen ja
erittäin itkuinen äitii. Latoin valot päälle, olin valmis komentamaan
hänet ulos huoneesta, äkkiä. Kunnes katsoin tarkemmin. Hänen naamansa
oli veressä, veri valui pitkin kaulaa ja valui vaatteille.
Adrenaliiinipuuskassa nousin ylös ja menin ottamaan selvää siitä, mitä
oli tapahtunut.
Keittiössä näytti hirveältä. Verta ja punaviiniä oli kaikkialla. Sitä
oli seinillä, lattialla, hellallakin oli roiskeita. Vieras oli
ilmeisesti riidan päätteksi ottanut punkkupullon ja lyönyt sillä
äitiäni päähän. Kävin herättämässä isoveljen. Yhteistuumin heitimme
anteeksipyyntöjä sopertelevan miehen ulos - kysmättä edes nimeä. Sen
jälkeen paniikissa, mutta raivona putsasimme äidin haavoja ja
keittiötä. Äiti oli shokissa ja itki, muistaakseni halusi lähteä ulos
tekemään itsemurhaa. Soitimme kai melko lähellä asuvan isoäidin
paikalle. En muista. Muistan vain sen, kuinka veljen kanssa yritimme
saada verta pyyhittyä pois, ettei pikkuveljen silmille jäisi todisteita.
Äiti saatiin jossain vaiheessa sairaalaan, en tiedä miten. Olisinko
minä vienyt hänet? Vai olenko olut sairaalassa jonkin toisen kerran
äidin kanssa? Vai olenko olut ikinä sairaalassa kännireissun jälkeen
hänen kanssaan? Muistan vain, että aamun valjetessa minä menin kouluun
niin kuin mitään ei olisi yöllä tapahtunutkaan. Palatessani koulusta
äiti oli jo kotiutunut sairaalasta. Tikkejä oli ainakin paljon, leuka
oli mennyt sijoiltaan. Seuraavat 4 viikkoa meillä oli kotona ihanaa ja
selväpäistä. Kukaan ei puhunut tapauksesta sen koommin. Äiti joskus kai
yritti, mutta minä angstisena teininä en kyennyt siihen.
Siinä. Yllättävän helposti se tuli sittenkin. Mitä nyt vähän
kirjoittaessa huimasi, samalla tavalla kuin psykiatrin luona kun puhuin
jostain inhottavasta.
maanantai, 27. maaliskuu 2006
Kommentit