Olo on ollut niin tyyni sen toiseksi kauheimman muiston kertomisen jälkeen, että tulkoot nyt tämä kauheinkin.

En muista vuotta tai vuodenaikaa. Taisin olla vielä yläasteella. Muistan vain sen yhden yön. Kello taisi olla jotakin neljän ja viiden välillä, baarit olivat jo menneet kiinni. Äiti oli tullut baarista ja tuonut mukanaan tapansa mukaan jonkun tyypin jatkoille, ehkä romanttisessa mielessä. Tosin tyyppejä oli vain yksi, joskus niitä saattoi olla viisikin. Keittiöstä kuului humalaista keskustelua, ruuanlaiton ääniä, sellaista meteliä, jota vain humalaiset pitävät. Kinastelun ääniä. Huutoa. Räsähdys. Sitten hiljaisuus.

Hetken päästä huoneeni ovi aukesi, sisään astui erittäin humalainen ja erittäin itkuinen äitii. Latoin valot päälle, olin valmis komentamaan hänet ulos huoneesta, äkkiä. Kunnes katsoin tarkemmin. Hänen naamansa oli veressä, veri valui pitkin kaulaa ja valui vaatteille. Adrenaliiinipuuskassa nousin ylös ja menin ottamaan selvää siitä, mitä oli tapahtunut.

Keittiössä näytti hirveältä. Verta ja punaviiniä oli kaikkialla. Sitä oli seinillä, lattialla, hellallakin oli roiskeita. Vieras oli ilmeisesti riidan päätteksi ottanut punkkupullon ja lyönyt sillä äitiäni päähän. Kävin herättämässä isoveljen. Yhteistuumin heitimme anteeksipyyntöjä sopertelevan miehen ulos - kysmättä edes nimeä. Sen jälkeen paniikissa, mutta raivona putsasimme äidin haavoja ja keittiötä. Äiti oli shokissa ja itki, muistaakseni halusi lähteä ulos tekemään itsemurhaa. Soitimme kai melko lähellä asuvan isoäidin paikalle. En muista. Muistan vain sen, kuinka veljen kanssa yritimme saada verta pyyhittyä pois, ettei pikkuveljen silmille jäisi todisteita.

Äiti saatiin jossain vaiheessa sairaalaan, en tiedä miten. Olisinko minä vienyt hänet? Vai olenko olut sairaalassa jonkin toisen kerran äidin kanssa? Vai olenko olut ikinä sairaalassa kännireissun jälkeen hänen kanssaan? Muistan vain, että aamun valjetessa minä menin kouluun niin kuin mitään ei olisi yöllä tapahtunutkaan. Palatessani koulusta äiti oli jo kotiutunut sairaalasta. Tikkejä oli ainakin paljon, leuka oli mennyt sijoiltaan. Seuraavat 4 viikkoa meillä oli kotona ihanaa ja selväpäistä. Kukaan ei puhunut tapauksesta sen koommin. Äiti joskus kai yritti, mutta minä angstisena teininä en kyennyt siihen.

Siinä. Yllättävän helposti se tuli sittenkin. Mitä nyt vähän kirjoittaessa huimasi, samalla tavalla kuin psykiatrin luona kun puhuin jostain inhottavasta.