Koska kotona alkoholin aihgeuttamista ongelmista ei puhuttu, en ole
koskaan osannut kertoa niistä perusteellisesti myöskään ystävilleni.
Lähipiirini tietää, että äidilläni on alkoholiongelma, mutta
kenelläkään ei käsitystä ongelman vakavuudesta. En osaa pukea asiaa
sanoiksi, en tiedä miten aloittaa kertominen. Erityisen hankalaa on
puhua asiasta vanhojen ystävien kanssa. Jos olen tuntenut henkilön 15
vuotta enkä ole koskaan "tullut maininneeksi" alkoholistiäidistäni,
miten kertoa kotitaustoistani nyt, kun muuten tunnemme toisemme hyvin.
En taida kuitenkaan uskaltaa. Häpeä ei anna minulle tilaa puhumiselle.
Pelkään, että jokainen hirveä historianpätkä veisi jotakin pois minun
arvostani ystävieni silmissä. Kävin 10 vuotta sitten psykoterapiassa
vaikean masennuksen takia. Psykiatri kysyi minulta usein
keskustellessamme asiasta, minkä luulisin olevan kauheinta, mitä voisi
sattua, jos kertoisin muille ihmisille. Silloin en osannut vastata. Nyt
kun tunnen itseni paremmin, tiedän mitä se olisi. Kauheinta mitä voisi
sattua olisi arvostukseni aleneminen. Olen suurella vaivalla saanut
työstänyt monia asioita, että minua arvostettaisiin. Että minut
hyväksyttäsiin. Kertominen voisi romuttaa kaiken.
Tiedän, TIEDÄN. Olette eri mieltä kanssani asiasta. Periaatteessa
minäkin tiedän, että tuskin ystäväni arvioivat minua äitini
perusteella. Mutta en pääse siitä pelosta eroon, että kertomalla
todellisuudesta ystäväni eivät enää arvostasi minua ja alkasivat
kartella seuraani. Lopulta minut hylättäisiin. Jäisin yksin.
maanantai, 13. maaliskuu 2006
Kommentit