Koska kotona alkoholin aihgeuttamista ongelmista ei puhuttu, en ole koskaan osannut kertoa niistä perusteellisesti myöskään ystävilleni. Lähipiirini tietää, että äidilläni on alkoholiongelma, mutta kenelläkään ei käsitystä ongelman vakavuudesta. En osaa pukea asiaa sanoiksi, en tiedä miten aloittaa kertominen. Erityisen hankalaa on puhua asiasta vanhojen ystävien kanssa. Jos olen tuntenut henkilön 15 vuotta enkä ole koskaan "tullut maininneeksi" alkoholistiäidistäni, miten kertoa kotitaustoistani nyt, kun muuten tunnemme toisemme hyvin.

En taida kuitenkaan uskaltaa. Häpeä ei anna minulle tilaa puhumiselle. Pelkään, että jokainen hirveä historianpätkä veisi jotakin pois minun arvostani ystävieni silmissä. Kävin 10 vuotta sitten psykoterapiassa vaikean masennuksen takia. Psykiatri kysyi minulta usein keskustellessamme asiasta, minkä luulisin olevan kauheinta, mitä voisi sattua, jos kertoisin muille ihmisille. Silloin en osannut vastata. Nyt kun tunnen itseni paremmin, tiedän mitä se olisi. Kauheinta mitä voisi sattua olisi arvostukseni aleneminen. Olen suurella vaivalla saanut työstänyt monia asioita, että minua arvostettaisiin. Että minut hyväksyttäsiin. Kertominen voisi romuttaa kaiken.

Tiedän, TIEDÄN. Olette eri mieltä kanssani asiasta. Periaatteessa minäkin tiedän, että tuskin ystäväni arvioivat minua äitini perusteella. Mutta en pääse siitä pelosta eroon, että kertomalla todellisuudesta ystäväni eivät enää arvostasi minua ja alkasivat kartella seuraani. Lopulta minut hylättäisiin. Jäisin yksin.