Mahtaisinko kokea alkoholismin yhtä henkilökohtaisesti, jos sen
sairastajana olisikin isäni? Suhtautuisinko asiaan niin voimakkaasti ja
analyytisesti? Tuntuu, että julkisuudessa alkoholismista puhuttaessa
puhutaan lähes aina miehistä. Monissa "terapiakirjoissakin" puhutaan
isän alkoholismista. Naisia pidetään jossain määrin immunimpana
sairaudelle kuin miehiä.
Uskon, että sukupuolella on väliä. Ehkä sitä itsekin alitajuisesti
kuvittelee, että raju alkoholinkäyttö on jotenkin enmmän miesten heiniä
ja miehille sallitumpaa. Etteivät naiset dokaa samalla tavalla.
Ainakaan äidit, niidenhän kuuluu olla pullantuoksuisia ja kannustavia.
Naisten kohdalla alkoholin ylenmääräinen käyttö on jotenkin paljon
paheksuttavampaa kuin miesten. Umpijurrinen nainen arkipäivänä saa
varmasti osakseen enemmän katseita kuin umpijurrinen mies.
Miksi naisten alkoholismista ei sitten puhuta? Ei ihme, että itselläkin
on epäonnistunut ja syyllinen olo, kun nimenomaan ÄITI dokaa. Jos
se olisi isä, tuskin miettisin jatkuvasti, mitä yhteisiä piirteitä
meissä on. Miten hyvin sovellun vanhemmaksi? Missä määrin geenit
periytyvät? Onko suhteemme epänormaali? Olenko myöhemmin ihan
samanlainen kuin hän? Stressaanko samoista asioista? Reagoinko
samallalailla?
Minulle äitisuhde on aina ollut isäsuhdetta
merkittävämpi. Äidissä näen itseni tulevaisuudessa. Siinä on varmasti
yksi selitys, miksi äidin alkoholismi vaivaa minua niin paljon enemmän
kuin veljiäni.
perjantai, 21. huhtikuu 2006
Kommentit