Mahtaisinko kokea alkoholismin yhtä henkilökohtaisesti, jos sen sairastajana olisikin isäni? Suhtautuisinko asiaan niin voimakkaasti ja analyytisesti? Tuntuu, että julkisuudessa alkoholismista puhuttaessa puhutaan lähes aina miehistä. Monissa "terapiakirjoissakin" puhutaan isän alkoholismista. Naisia pidetään jossain määrin immunimpana sairaudelle kuin miehiä.

Uskon, että sukupuolella on väliä. Ehkä sitä itsekin alitajuisesti kuvittelee, että raju alkoholinkäyttö on jotenkin enmmän miesten heiniä ja miehille sallitumpaa. Etteivät naiset dokaa samalla tavalla. Ainakaan äidit, niidenhän kuuluu olla pullantuoksuisia ja kannustavia. Naisten kohdalla alkoholin ylenmääräinen käyttö on jotenkin paljon paheksuttavampaa kuin miesten. Umpijurrinen nainen arkipäivänä saa varmasti osakseen enemmän katseita kuin umpijurrinen mies.

Miksi naisten alkoholismista ei sitten puhuta? Ei ihme, että itselläkin on epäonnistunut ja syyllinen olo, kun nimenomaan ÄITI dokaa.  Jos se olisi isä, tuskin miettisin jatkuvasti, mitä yhteisiä piirteitä meissä on. Miten hyvin sovellun vanhemmaksi? Missä määrin geenit periytyvät? Onko suhteemme epänormaali? Olenko myöhemmin ihan samanlainen kuin hän? Stressaanko samoista asioista? Reagoinko samallalailla?

Minulle äitisuhde on aina ollut isäsuhdetta merkittävämpi. Äidissä näen itseni tulevaisuudessa. Siinä on varmasti yksi selitys, miksi äidin alkoholismi vaivaa minua niin paljon enemmän kuin veljiäni.