On kovin vaikeaa analysoida, mitä kaikkea se yksi nyrkin heilahdus minulle merkitsee. Koska olen vuosia kaihtanut miettimästä sitä, en oikeastaan pysty palauttamaan edes tapahtuman jälkeisiä tunteita kunnolla mieleeni.

Ensimmäisenä tunteena oli ehkä epäusko. Miten OMA ÄITI voi lyödä  nyrkillä naamaan lastaan? Miten kukaan voi tuntea sellaista raivoa lastaan kohtaa, että lyöminen on ainoa vaihtoehto? Miten juuri minä jouduin nyrkin eteen?  Miten  ikinä päädyimme tähän? Kuinka kukaan itseään kunnioittava nainen  voi sortua moiseen? Tämä ei ole mahdollista. Tälläistä ei yksinkertaisesti satu kenenkään normaalin ihmisen perheessä.

Sitten seurasi viha. Mietin, millä tavoilla voin kostaa  teon. En suunnitellut  fyysistä kostoa, mutta henkisesti taisin  pyrkiä kostamaan aika pitkään.  Koitin keksiä kaikki ne asiat, joista tiesin äitini pahoittavan mielensä ja tekemään ne. Manasin sen helvetin ämmän. Toivoin hänen kuolemaansa. Taisin myöhemmin riitojen yhteydessä toivoa myös häneltä itsemurhaa. Haukuin häntä myöhemmin kaikilla mahdollisilla nimillä. Syytin kaikesta. Kerroin, millä kaikilla erilaisilla tavoilla hän oli pilannut elämäni. Kuljin sellaisissa porukoissa, mitä hän ei lainkaan hyväksynyt. Katkaisin välit puoleksi vuodeksi. Mielessä jyskytti kosto - saat maksaa kaiken kärsimäni takaisin.

Vihan jälkeen tunsin sekavaa surua. Ajatukset olivat samanlaisia kuin epäuskossa, mutta niitä oli höystetty vielä ripauksella pettymystä, kyyneliä, epäonnistumisen tuntua, pelkoa tulevaisuudesta, häpeää, katkeruutta.

Enkä osaa vieläkään ajatella selkeästi. Miten se minuun vaikutti? Olisinko nyt samanlainen, jollen olisi ollut paikalla sinä iltana? Olisinko tasapainoisempi? Olisinko luottavaisempi? Uskoisinko itseeni enemmän? Olisinko itsevarmempi, uskoisinko, että minä olen hyvä. Että ansaitsen hyvää? Vai olisinko juuri samanlainen kuin nyt?