Kun mieli on ollut aika tyhjentynyt koko alkoholismisin varjosta viikon verran, voimia riittää avautumiseen. Kerron toiseksi kauheimman asian, minkä nuoruusvuosiltani muistan. Tätä en tietenkään ole kertonut aiemmin kenellekään, en edes sille empaattiselle psykiatrille, joka sai minut lähinä vaivautumaan.

Muutamaa iltaa ennen kotoa muuttamistani aika tarkalleen 10 vuotta sitten otimme äitini kanssa yhteen ehkä rajummin kuin koskaan toiste. Hänellä oli silloin meneillään yksi huonoimmista kausistaan, ryyppääminen oli yhtäjaksoista ja humalatila oli koko ajan syvä. Riitelimme sinä iltana lähes kaikesta. Tavaroista jotka aioin jättää lapsuudenkotiini. Tavaroista, jotka aioin ottaa mukaani. Rahasta. Äitini keksimästä vuokrasta. Pois muuttamisen typeryydestä. Poismuuttamisen aiheuttamasta molemminpuoleisesta huojennuksesta. Isästäni. Valinnoistani. Sain kuulla vielä yhden kerran, kuinka huono, surkea, hirveä ja itsekäs olin. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Enkä minäkään ollut pekka pahempi. Sanoin ihan kaiken mieltäni painaneen ja ehkä vähän enemmänkin. Syytin äitiä elämäni pilaamisesta. Haukuin huoraksi. Annoin tulla selvin sanoin, mitä mieltä olin hänen kyvystään huolehtia perheestään ja mitä mieltä olin hänen elämänsä epäonnistumisesta.

Selvin päin ja verbaalisesti lahjakkaana olin vahvoilla. Kunnes. Äitini ei kestänyt enää, vaan nosti kätensä ja veti nyrkillä suoraan naamaan. Hävyin raivoissani. Itku tuli vasta kadulla. Kävelin ympäri kaupunkia sinä iltana ja yönä tunteja. En pystynyt keksimään mitään paikkaa minne mennä, sitä nöyryytystä en olisi voinut myöntää kenellekään.

Palasin lopulta kotiin kun olin varma, että äiti olisi sammunut. Yöllä hän heräsi, tuli huoneeseeni ja itki. Minä leikin nukkuvaa.

Tapauksesta ei olla puhuttu koskaan sen jälkeen. En tiedä muistaako äitini sitä. Minä muistan. Tapauksen aiheuttama sykkivä viha on laantunut. Anteeksi en ole voinut vielä antaa.