Olen -T:n kanssa samaa mieltä. Itsesääli on joskus hyvä tunne. Siinä
piehtaroi jonkin aikaa ihanasti. Onneksi minulla ei ole
taipumusta jäädä koukkuun siihen piehtarointiin. Jonkin ajan jälkeen
suutun itselleni. Minä, voimakas, osaava, menestyvä nainenko en muka
pärjäisi, ettenkö olisi niin vahva, etten selviäisi. Ja jokaisen ison
alamäen jälkeen nousen taas tuhkasta, pudistelen itseäni ja päätän,
että vielä minä näytän!
Selviäminen, muille näyttäminen on minun toimintastrategiani. Siksi en
kaipaa muiden sääliä. Sääli ei ole arvostusta. Sääli osoittaa, että
minussa on jotain heikkoa, huonoa, ei-pystyvää. Sekin on eräs syy olla
kertomatta muille ihmisille mitään. En kaipaa sääliä. Kaipaan
arvostusta.
Päätin joskus teini-iässä olla vahva. Vahvat
eivät itke. Vahvat eivät näytä, että niitä sattuu. Vahvat selviävät
kaikesta. Vahvat pärjäävät ihan ITSE. Vahvat eivät kaipaa sääliä, koska
sääliminen saattaisi nostaa tunteet pintaan. Joutuisi ehkä myöntämään,
että sattuu niin pirusti. Joutuisi ehkä itkeä tirauttamaan. Ja sepä
olisi hirveä hyökkäys vahvuutta vastaan.
Kuinka olenkaan
katunut päätöstäni olla niin prkeleen vahva aina. Joudun omien
murheideni lisäksi kantamaan muidenkin taakkoja, koska minulle on
helppoa kertoa vaikeuksista. Ymmärrän ja osaan kuunnella - pystyn
tukemaan muita, pysymään vahvana vaikeuksien edessä. Vahvasta on
vaikeaa muuttua yhtäkkiä heikoksi vuosien jälkeen. Joskus harjottelen
sitä kotona salaa. Olen jo oppinut itkemään joskus, kun kukaan ei
varmasti näe eikä kuule. Kyllä minä vielä toivun. Minä näytän teille!!!
tiistai, 14. maaliskuu 2006
Kommentit