Olen -T:n kanssa samaa mieltä. Itsesääli on joskus hyvä tunne. Siinä piehtaroi jonkin aikaa ihanasti. Onneksi  minulla ei ole taipumusta jäädä koukkuun siihen piehtarointiin. Jonkin ajan jälkeen suutun itselleni. Minä, voimakas, osaava, menestyvä nainenko en muka pärjäisi, ettenkö olisi niin vahva, etten selviäisi. Ja jokaisen ison alamäen jälkeen nousen taas tuhkasta, pudistelen itseäni ja päätän, että vielä minä näytän!  

Selviäminen, muille näyttäminen on minun toimintastrategiani. Siksi en kaipaa muiden sääliä. Sääli ei ole arvostusta. Sääli osoittaa, että minussa on jotain heikkoa, huonoa, ei-pystyvää. Sekin on eräs syy olla kertomatta muille ihmisille mitään. En kaipaa sääliä. Kaipaan arvostusta.

Päätin joskus teini-iässä olla vahva. Vahvat eivät itke. Vahvat eivät näytä, että niitä sattuu. Vahvat selviävät kaikesta. Vahvat pärjäävät ihan ITSE. Vahvat eivät kaipaa sääliä, koska sääliminen saattaisi nostaa tunteet pintaan. Joutuisi ehkä myöntämään, että sattuu niin pirusti. Joutuisi ehkä itkeä tirauttamaan. Ja sepä olisi hirveä hyökkäys vahvuutta vastaan.

Kuinka olenkaan katunut päätöstäni olla niin prkeleen vahva aina. Joudun omien murheideni lisäksi kantamaan muidenkin taakkoja, koska minulle on helppoa kertoa vaikeuksista. Ymmärrän ja osaan kuunnella - pystyn tukemaan muita, pysymään vahvana vaikeuksien edessä. Vahvasta on vaikeaa muuttua yhtäkkiä heikoksi vuosien jälkeen. Joskus harjottelen sitä kotona salaa. Olen jo oppinut itkemään joskus, kun kukaan ei varmasti näe eikä kuule. Kyllä minä vielä toivun. Minä näytän teille!!!