Olisi kiinnostavaa tietää, miten veljeni kokivat äidin varhaiset alkoholisoitumisen vuodet. Oliko se veljille yhtä pelottavaa kuin minulle? Vai surivatko he kenties enemmän vastikää sattunutta riitaisaa avioeroa, jonka jälkeen isä katosi elämästämme pitkiksi ajoiksi.

Toisaalta yhtä kiinnostavaa olisi tietää, miten äidin alkoholisoituminen olisi vaikuttanut minuun, jos sen alkamisajankohta olisi ollut toinen. Olen kiitollinen (voiko moisesta edes olla kiitollinen), että kukaan meistä lapsista ei ollut enää ihan hirveän pieni. Lasinen lapsuuden jättämiä arpia on varamaankin aivan toivotonta yrittää paikkailla myöhemmin.  Itselleni ongelmien kasaantumisen ajankohta oli kuitenkin huono. Kehityin myöhään ja olin vasta tullut murrosikään. Siihen epävarmuuden ja kompleksien vyyhtiin olisin kaivannut jonkun aikuisen tukea. Tukea, joka perhetilanteesta johtuen jäi tyystin saamatta.

Välillä minusta tuntuu, että äidin alkoholisoituminen on kolahtanut perheestämme pahiten minuun. Se voi olla pelkkä luuloa, mutta perheen ainoana tyttärenä juuri minä olen ollut useimmiten äidin vihanpidon kohteena. Minä olen myöskin se lapsista, jolle äiti kaikkein helpoiten soittaa öisin itsemurhauhkailujaan tai yleistä pahaa oloaan. Minä olen se, joka tultiin herättämään öisin, kun jatkot menivät liian villiksi ja juopot piti saada ulos kämpästä. Minä.

Miksi aina minä?

Kai minä itse otinkin sen roolin. Jonkun piti pitää huolta kodista ja kahta vuotta nuoremmasta pikkuveljestä. Isoveljellä oli meneillään silloin sellainen teinikausi, ettei poikaa paljon kotona näkynyt. Niinpä minusta tuli pikkuäiti, vastuunkantaja. Stressaaja. Kulissien ylläpitäjä. Kai äidinkin oli helpompaa tukeutua kotona siihen henkilöön, joka käyttäytyi kaikkein vastuullisimmin.

Sekava viesti. Sekavat on tunteetkin. Tekee hyvää kirjoitta (ja huomata, että joku lukee näitä. Kiitos kommenteista). Kirjoittaminen herätää monenlaisia, jo haudattujakin tuntemuksia. Asioita on vaikeaa jäsentää. Mutta sekavakin tilitys täällä auttaa arkea kulkemaan normaalisti.