Voi kun aika kuluisi vähän nopeammin. Matkaan on enää muutamia päiviä ja sitten voin olla varma, ettei minua häiriköidä.

Tapasimme tänään noin kolmen viikon tauon jälkeen. En ole ollut edes puhelinyhteydessä ätiin, koska kaipasin omaa rauhaa. Tapaamisen ensimmäiset 30 minuttia menivät erittäis sopuisasti pizan palasten ja vanhojen valokuvien äärellä. Sitten alkoi kiista. En tajua, miksi hänen pitää ehdoin tahdoin haastaa riitaa kanssani. Kun puhelimeni soi, hän aloitti samalla kovaäänisen puheen toisella puolellani niin, etten kuullut puhelusta mitään. Pyysin häntä ystävällisesti lopettamaan, vaan ei. Jouduin poistumaan toiseen huoneeseen. Kun puhelimeni soi toistamiseen, sama juttu toistui. Taas pyysin ystävällisesti, mutta hän alkoi räpättää kovaäänisesti, joten jouduin vähän hiiltymään ja poistumaan paikalta.

Jos päällä olisi edes ollut kauhea känni, vaan ei. Joitain laseja oli kyllä alla, mutta maallikon näkökulmasta häntä olisi voinut luulla selväksi. Mikä perkele siinä on, ettei hän voi antaa minun olla välillä rauhassa. Nyt koko tapaamisesta jäi ikävä maku suuhun. Onneksi hillitsin itseni enkä aloittanut kolmatta maailmansotaa. Siitä ei tunnetusti sen akan kanssa ole apua.