Kuvittelin jossian vaiheessa olevani ihan sinut sen kanssa, että äitini on pahasti alkoholisoitunut. Buahhaha. Niin varmaan. Jos olisin, miksi pitäisi tätä blogia? Jos olisin, minusta ei tuntuisi tältä. Väittäisin kuitenkin, että olen viimeisen viiden vuoden aikana tervehtynyt itse alkoholismin varjosta - ainakin vähän. Siitä kertoo se, että en enää kokonaisvaltaisesti vihaa äitiä.

Vihaan agressiivista känniääliöäitiä, joka pettää kaikki lupaukset, häpäisee muiden silmissä, osaa latistaa ja haukkua pahemmin kuin kukaan muu, syyllistää minua kaikista ongelmistaan, inhoaa minua (meitä?) koska olen isäni lapsi, riehuu julkisesti, huutaa mitä sylki suuhun tuo suuttuessaan, pilkkaa heikkouksiani ja satuttaa kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Silti,

Arvostan selvää äitiä, joka on kasvattanut meidät suvaitsevaisiksi ihmisiksi, joka on kannustanut meitä pyrkimään tavoitteisiinmme omia haaveitamme kohti, joka on mahdollistanut meidän sikahintaiset harrastuksemme, joka on selvinnyt helvetillisestä avioerosta ja silti jaksanut olla meille äiti, joka ei kyseenalaista päätöksiäni, joka ymmärtää kärsimätöntä luonnettani ja joka selvinpäin on ihan mielettömän hyvä äiti.

Ikävää, että ensimmäinen äiti on nykyään läsnä useammin kuin toinen.