Elämäni ensimmäistä kertaa olen vakavassa parisuhteessa, jossa olen (jo aika alkuvaiheessa) paljastanut kumppanilleni kaikkein syvimmät ja synkimmät salaisuudet liittyen äitiini. Itse asiassa annoin hänelle tämän blogin osoitteen ja pyysin lukemaan läpi. Totesin, että haluan yrittää luottaa. Mikäli hän olisi torjunut minut blogin lukemisen jälkeen, en ehkä ikinä olisi kertonut kenellekään koko tosuutta menneisyydestäni.

Onneksi hän kuitenkin hyväksyy minut tälläisenä kuin olen. Heikkouksieni, puuteideni ja vahvuuksieni kanssa. Myös hänen ansiostaan äidin peikkohahmo on himmentynyt ja himmenee yhä. Jonain päivänä saatan suhtautau äitiini normaalisti.

Olo on huikean hyvä. Toivon sen kestävän. Mikäli alamäkiä ilmestyy, ilmestyn minäkin. Siihen asti - So long!

Huomasin juuri, että viimeisestä päivityksestäni on yli kuukausi aikaa. En ole kokenut tarvetta tilittää. Olo on ollut aika rauhaisa ja toisaalta uusi työ on vienyt energian niin, ettei liialliseen pohdiskeluun ole jäänyt aikaa. Tuntuu myös siltä, että kun blogissa on pystynyt suurimman ahdistuksen purkamaan muiden nähtäväksi, ahdistavat asiat haalenevat. Ehkä ne jonain päivänä eivät enää ahdista lainkaan.

Olen puhunut äidin kanssa puhelimessa. Suurin osa puheluista on ollut ihan selväpäisiä. Kerran hän soitti kännissä ja yrtii haastaa riitaa, mutta lopetin puhelun lyhyeen. Minua helpottaa se, että olen tehnyt itselleni hyvin selvät säännöt puheluiden suhteen. Niinpä en jännitä niitä enää niin paljon.

En ole lopettamassa tämän blogin pitoa, mutat kirjoittelen tänne vain, jos jotain erityisempää tapahtuu.

Tapasin äidin. Äidillä ei tietenkään ollut mitään mielikuvaa aiemmista puheluista ja hän yritti yhä sanoa, että emme ole puhuneet kesälomani jälkeen puhelimessa. Totesin vain tyynesti, että kyllä, olemme puhuneet ja useammin kuin kerran, mutta jätin pilkanteon ja ivaamisen väliin.

Vastassa oli vaihteeksi mukava, selväpäinen äiti. Juttelimme niitä näitä ja tapaamisesta jäi hyvä mieli. En enää edes yritä uskotella, että tämä olisi pysyvä olotila, mutta on ihan miellyttävää, ettei kiva äiti ole vielä täysin kadonnut kännimonsterin syövereihin.

puhelimessa.

Se soitti eilen iltapäivällä ja koska vastaajaan jätetty viesti oli täysin järjellinen, soitin myöhemmin takaisin. Se ei edes muistanut, että olemme puhuneet elokuussa (kolme kertaa...) puhelimessa.  Mutta oli elossa. Syyllisyys helpotti.

Teini-ikäisenä opettelin olemaan itkemättä, opettelin näyttelemään vahvaa. Myöhemmin olen katunut, sillä en oikeastaan koskaan ole oppinut itkemään kunnolla sen jälkeen. Pari viimeistä vuotta olen yrittänyt harjoitella itkemään. Nykyään onnistun tirauttamaan kyyneliä jo surullisissa elokuvissa tai dokumentteja katsellessa ja joskus kyynelehdin salaa jopa kirjoja lukiessani. Myös jotkut blogit ovat kovin itkettäviä ja luen niitä tahallani, jos tuntuu siltä, että muutenkin olisi syytä itkeä. Julkisesti en itke kuitenkaan ikinä, vaikka minkälainen pala olisi kurkussa en pysty antamaan itselleni lupaa olla heikko ja näyttämään sitä avoimesti muille.

Äidin viimeisimmän puhelun jälkeen olen ollut aika huonossa kunnossa. Syyllisyys painaa, kuten myös huoli äidistä. Tiistaina sain puhelun kotinumerostani alkuillasta, mutta en ollut vielä valmis vastaamaan siihen. Välittömästi perään tuli puhelu tuntemattomasta numerosta, mihin en myöskään vastannut (olin varma, että se oli äidin salajuoni). Tiistain jälkeen olen ollut vielä huolestuneempi. Entä jos minua yrittikin tavoitella ambulanssihenkilöstö? Tai jos minulle olisi haluttu kertoa, että äiti on kuollut? (Oletan kuitenkin, että pelkoni on turha - kai minua oltaisiin yritetty tavoitella uudestaan, mikäli äidille olisi tosiaan sattunut jotakin...?)

Tänään olin niin varma äidin kuolemasta, että aloin suunnitella hänen hautajaisiaan. Miettiessäni sopivia lauluja aloin itkeä hillittömästi. Äidin hautajaisissa haluaisin laulaa Maan korvessa kulkevi lapsosen tie- laulun, sitä äiti lauloi aina meille kun olimme pieniä ja yhdistän siihen tuvallisuudentunteen ja rakkauden äitiä kohtaan. Paljon itkettävämpi tällä hetkellä oli kuitenkin toinen toivelauluni hautajaisiin, Petri Laaksosen "Ota hänet vastaan". En ole lainkaan uskonnollinen, toisin kuin äitini. Siitä huolimatta siinä laulussa tiivistyy kaikki se, mitä toivoisin äidilleni - sisäisen rauhan saavuttamisen!

"Ota hänet vastaan suuri pyhä Jumala. Ota hänet vastaan, kaipaavia lohduta. Ota hänet vastaan, taivaan kotiin avaraan.Ota hänet vastaan, iloon loppumattomaan. Ota hänet vastaan, tuuli hiljaa puhaltaa.Ota hänet vastaan, virta kantaa kulkijaa. Ota hänet vastaan, rantaan suuren rauhanmaan. Ota hänet vastaan, kotisatamaan. Ota hänet vastaan, meillä on niin ikävä. Ota hänen vastaan, murheellisten ystävä. Ota hänet vastaan, silta yli pimeyden. Ota hänet vastaan syli rakkauden"

Laulun äänenn laulaminen sai aikaan melkoisen itkukohtauksen. Siitä toipumiseen meni tovi, mutta nyt olo on parempi!